Haukka-Kustaa Majuanvuorella erakkona

Kustaa Haukkasalo alias Haukka-Kustaa. Kuva A. Th. Böök

Haukka-Kustaa oli syntynyt Päijänteen Haukkasalon saaressa, ja kasvanut siellä ankarissa elinoloissa mieheksi. Uuno Pulkkila kuvailee "Padasjoen historia" -kirjassa (1984) savupirtin asukkaaksi nimittämäänsä Haukka-Kustaata näin:

"Kustaan suku oli sijoittunut Päijänteen karulle kalliosaarelle, Haukkasaloon. Jo hänen isänsä ja isoisänsä olivat asuneet siellä. Kustaa tunnettiin nuorena voimakkaaksi ja notkeaksi kuin saaristolainen. Erinomaisena tansijana hän oli suosittu torpissa ja taloissa yleisissä juhlissa. Hän meni avioon talon tyttären kanssa. Tämä avioliitto oli kuitenkin sosiaalisesti epäonnistunut, ja niinpä siitä seurasi pikaisesti ero."(U. Pulkkila. Padasjoen historia s. 602)

Kustaa Haukkasalon vaimo oli Eeva Eliaantytär Jaanila (s. 1834) Virmailan saaresta. Pariskunnalle ehti Haukkasalossa syntyä lyhyessä ajassa kolme tyttöä, Maija (s. 1858), Eriikka (1859) ja Amanda (1861).

Elämä Haukkasalossa oli kaikin puolin vaikeaa, varsinkin kelirikkoaikaan. Kustaan vaimo Eeva sai tarpeekseen saarielämästä ja lähti Haukkasalosta nuorimman tyttönsä kanssa vuonn 1871. Hän asettui asumaan Osoilan Ylä-Ratiaan. Tämä on sama tila, jonka "valkoisessa talossa" I. K. Inha asui kesän 1913.

Avioeron jälkeen emännättömäksi jäänyt Kustaa oli Haukkasalossa suurissa vaikeuksissa torppansa hoidossa kahden pienen tytön kanssa. Hänkin lähti saarestai vuonna 1871 mantereelle ja asettui asumaan Majuanvuorelle. Pulkkilan mukaan kaksi Kustaan ja Eevan tyttäristi muutti isänsä mukana Majuan Jorolaan.

Osoilan kyläläiset olivat rakentaneet Majuan rinteelle aikoinaan hirsisen torpan karjapaimenien suojaksi. Savupirtti oli jo kauan ollut tyhjillään, hylätty ja täydellisesti rappeutunut. Mökissä ei ollut lattiaa, ikkunan virkaa hoiti pelkkä luukku, johon myöhemmin laitettiin lasi, kattolaudoista suurin osa oli mädäntynyt ja loput sammaloituneet, ovena olivat irtolaudat.

Majuanvuoren rinteeseen paimenten suojaksi rakennettu Jorolan torppa oli Haukka-Kustaan asuntona vielä neljä vuosikymmentä. Kuva A. Th. Böök

"Haukka-Kustaa oli ankara pellonraivaaja. Karun ympäristön hän saattoi viljelykelpoiseksi. Pirtin ympärille hän sai syntymään niin paljon peltoa, että viljeli siinä perunoita, ohraa, ja joskus muutakin viljaa. Kaiken raivaustyönsä Jorolan Kustaa suoritti tekniikan aikakaudella käsin. Tuuma tuumalta syntyi peltoa vain kuokan avulla. Humalanviljelyksellä hän hankki jonkin verran itselleen tuloja. Tupakanviljelijänä Kustaa oli paljon aikaansa edellä. Hän osasi valmistaa nurkantakuisensa hyvänhajuisiksi ja -makuisiksi, leikkasi ne lyhyiksi, hakkasi hienoksi, kostutti ja hautoi ne pirtin kiukaalla."

Haukka-Kustaa pellollaan. Taustalla näkyy Takalan torppa ja Ylistä-Alijärveä. Kuva A. Th. Böök

Haukkasalon vanhana asukkaana Kustaa oli myös kalamies. Omatekoisilla merroilla ja rysillä hän pyydysti kutukaloja Alijärvestä ja toisinaan onki ja syksyllä tuulasti. Kun pirtissä ei ollut keittomahdollisuutta, hän valmisti ruokansa ulkona taivasalla. Tämä tapahtui kaikkina vuodenaikoina, satoipa lunta tai vettä, neljän vuosikymmenen ajan."(Padasjoen historia s. 603)

I. K.Inhalla ei ole valokuvia Haukka-Kustaasta ja hänen viljelyksistään, mutta A. Th. Böök on käynyt Majuan Jorolassa kamera mukanaan tapaamassa erakkoa. Myös Seitniemen ITE-taiteilija Enni Id oli kuullut tarinoita Haukka-Kustaasta ja on niitä vierailleen kertonut. Enni Idiä ja hänen tuotantoaan laajasti esittelvässä kirjassa (Marja-Terttu Kivirinta. Enni Id) on kuva Idin maalauksesta, jossa Haukka-Kustaa kirnuaa voita. Aimo Puromäki on tallentanut ääninauhalle Ennin räväkän kertomuksen Haukka-Kustaasta, joka löytyy litteroituna kirjan tekstistä:

"Sehän meni ensin naimisiin rikkaan talon tyttären kanssa rahojen toivossa. Mutta ei se saanut muuta perintöä kuin vitun ja siitä kolme tytärtä. Lopulta jätti emäntänsä ja lähti suutuksissa viljelemään torppaa sinne saareen. Mutta ei se yksin ollut ja erakkona, vaan otti mukaansa kaksi vanhinta tyttöään. Nuorin tyttö jäi äitilleen." (M-T Kivirinta. Enni Id ss. 132 - 133)